Ensikohtaamisella kesällä, Isosyötettä laskiessa, kävi ilmi, että Jarnolla on päähän pinttymä päästä laskemaa vielä syksyn aikana Norjassa alas vuorta ja kun Oskari sen sijaan olisi opintomatkan johdosta syyskuussa Stavangerissa, olikin matka käytännössä jo päätetty. Aikataulutus ja suunnittelu sujui kuin uskonnollisessa hurmoksessa ja profetia Lysebotnin serpentiinitien laskemisesta oli valmiina odottamassa toteutumistaan. Sitten vain tarvitsi enää elää todeksi mielikuviemme aurinkoiset syyspäivät mäessä iloisten norjalaisten lajitovereiden vuorotellessa shuttle-auton ratissa.
Tapasimme sovitusti Stavangerissa, johon Oskari oli edellispäivänä rantautunut akateemisilta meriseikkailuiltaan Puolasta. Jarno oli harjoitellut vääjäämätöntä, joskin hyvin kaukaisessa tulevaisuudessaan häämöttävää keski-ikäistymistä kiertämällä Oslon ja Stavangerin pakollisia museoita ikään kuin varastoon, ja oli nyt yöjunan virkeänä valmis seikkailuun.
Internetin ja sosiaalisen median algoritmit olivat havainneet sarjan heikkouksiamme, ja ohjanneet meidät messiaanisesti juuri oikeiden kontaktien äärelle. Persaukinen mäkilautailija tarvitsee matkalla paikallisen lajitoverin tukea sekä paikan yöpyä, ja kuin itsestään pienen junamatkan päästä meidät kyytiin noukki Øystein. Tämä mainio kaverus olikin mäkilautailija henkeen ja vereen. Välittömästi laskettuamme reppumme lattialle, Øystein tarkasti molempien tukkaus-kyykyt aerodynaamiseen optimiin. Nautimme pikaisen välipalan, ja siirryimme parkkihalliin, jossa odottavan skate-mobiilin sisältämän varustepaljouden sekaan ahdoimme myös omat tykötarpeemme sekä itsemme. Auton sisä- sekä ulkopintoja peittävä tarrojen sekamelska ei jättänyt sijaa epäilykselle, minkä lajin miehiä sitä oltiin. Illan sessarit olivat lyhyet mutta intensiiviset. Emme pelokkaina tasamaan mäkilautailijoina uskaltaneet sadekelistä johtuen laittaa juuri opittuja optimi-tukkejamme testiin, mutta meille kävi ilmi, miksi intuitiomme sekä internetin kierot algoritmit olivat meidät Norjaan tuoneet. Norjassa nimittäin on mäkiä!
Seuraavana aamuna hankimme hieman muonaa sekä murkinaa suolaisin hinnoin, ja siirryimme pienellä yhteysaluksella parin tunnin matkan Lysebotniin.
Yksi mäkilautailun kaupanpäällisiä, joita toisten kohtalotovereiden kanssa usein kuulee, on hyvä tekosyy nähdä kaikenmoisia uusia paikkoja. Meille molemmille vuono oli geologisena muodostelmana uusi tuttavuus, ja kyllähän siellä jylhät maisemat on. Itsensä tuntee pieneksi ja mitäs näitä kliseitä nyt onkaan. Perillä teltta pystyyn, papusäilykkeet huiviin ja laudat kainalossa ylämäkeen. Tässä kohtaa elettiin keskiviikkoa ja satoi vettä, joten mielikuviemme aurinkoisten päivien iloiset alkuasukkaat shuttle-autoineen olivat joko töissä tai sisällä lämpimässä. Tätä karua totuutta jatkui seuraavat kaksi päivää, jotka paikan päällä vietimme.
Lysebotn on pienen pieni kylä Lyse-vuonon perällä. Kesäasuntoja ja leirintäalue, joka elää base-hyppäämisestä ja maisemien perässä patikoivista matkalaisista. Kylään johtaa yksi tie mutkitellen Kjerag-vuoren jyrkkää rinnettä noin kuuden kilometrin matkan, ja siinä oli meidän syymme vierailuun. Neulansilmämutkia on kolmisenkymmentä, joista yksi yli kilometrin pitkässä tunnelissa vuoren sisällä. Korkeuseroa tälle matkalle tulee 594 metriä. Kaikki tietysti riippuu mistä roikkuu. Koko vuorihan on yli kilometrin ja tietä on korkeammallekin. Me käännyimme alas tuolla korkeudella sijaitsevan näköalaravintolan parkkipaikalta. Patikassa kesti puolitoista tuntia laaki ja alas tultiin konservatiivisesti ja toistemme turvallisuudesta huolehtien 15-20 minuutissa. 
Asfaltti oli bränikkä ja uusien, lautailijalle hyvin turvallisen oloisten betonikaiteiden valu oli loppusuoralla. Betonirekat ja valu-ukot suhtautuivat meihin ja tekemisiimme erittäin hyvin. Ylipäätään kaikki täällä kohtaamamme ihmiset tuppasivat hymyilemään, lukuun ottamatta yhtä äkäistä autoilijaa Stavangerissa. Hänen mielipahansakin johtui ilmeisimmin enemmän päivän kehnosta Dow Jones -indeksistä, kuin lopulta meistä.
Itse mäenlaskusta on ehkä turha suuria sankar´tarinoita kertoilla, mutta tottahan toki yritämme silti. Tunnelissa ei jostain syystä ollut valoja, joten tämän osuuden kännykän valossa suoritettu buttboardaaminenkin oli huisin jännittävää. Liikenne oli vähäistä, mutta sitä kuitenkin oli mm. kovaa ylämäkeen ajavien betonirekkojen muodossa. Saimme kahdesti liftin ylös, muut patikat suoritettiin alusta loppuun jalan. Lysevegenin kapeudesta johtuen täällä omalla kaistalla pysyminen ei täysin onnistu, ja kurvit pitikin ottaa todella varovasti. Seuraavaan kertaan arvuuteltavaksi jäi, kuinka kovaa norjalaisen kollegan kyykkylasku-opeilla tällä tiellä pääseekään, kun laakereista vielä poistetaan veden aiheuttama ylimääräinen kitka. Toisin sanoen sade ja liukkaus pitivät vauhdinjanomme kurissa koko matkan.
Kotimatka sujui mainiosti. Hurmioituneissa automaattikirjoitussessioissamme olimme varanneet lippuja juniin ja autolauttoihin, ilmastonmuutoksen huomioiden lentämistä karttaen. Ironisesti ilmasto oli kuitenkin toista mieltä ja tykitti tiellemme Lounais-Norjan rantaradan katkaisevat myrskytuulet, sotkien kaikki buukkaukset ja pläänit. Tästä suivaantuneina päätimme näyttää ekohippeilylle paljasta ahteria ja lensimme kotiin – Norjan rautatieyhtiön piikkiin.
Sen pituinen se. Olipa hyvä, että lähettii!
Jarno & Oskari
ps. Hyvää kuvaa tiestä löytyy, kun näpyttää YouTubeen ”albator exit” tai ”lysevegen”
Surf & Skate & Snow 